tartutulevaisuuteen

MUN ELÄMÄ

Näkökulmaa, toivoa ja tsemppiä

twitterinstagramfacebook

sydän 560x200

Koulumatkalla sattunut liikenneonnettomuus muutti pysyvästi floristin ammatista haaveilleen tytön elämän. Lauraa pelotti aluksi pyörätuolissa kouluun ja vieraiden ihmisten pariin palaaminen, mutta hän pian huomasi olevansa yksi muiden joukossa ja tekevänsä samoja asioita kuin muutkin – omalla tavallaan ja tahdillaan. Täysillä arjesta nauttiva Laura harrastaa matkustamista ja haaveilee perheen perustamisesta.

Onnettomuuden sattuessa olin juuri päättämässä peruskoulua ysiluokan viimeisillä viikoilla. Elämäni muuttui täysin toukokuun 15. päivä vuonna 2007.

Myöhästyin aamulla bussista ja soitin kaverini kuskiksi, kouluun olisi päästävä. Oli lievästi sanottuna kiire, jonka takia vauhti oli kova.

Pääsimme muutaman kilometrin kotoani kouluun päin, kunnes auto suistui tieltä, pyöri ilmassa ympäri moneen kertaan ja lensin takaoven ikkunasta 25 metrin päähän pellolle.

Tämän ilmalennon takia sain täydellisen selkäydinvamman sekä vakavan aivovamman.

Olin sairaalassa kolme kuukautta, josta kuukauden teho-osastolla. Aivovamman ja vahvan lääkityksen takia minulla on noin kuuden kuukauden muistiaukko.

En muista edes tilannetta, jolloin minulle on kerrottu, etten tule enää koskaan kävelemään. Kun kuulin pääseväni Helsinkiin Käpylän kuntoutuskeskukseen kuntoutusjaksolle, olin varma, että kävelen sieltä kotiin. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Perhe ja ystävät pitivät kiinni elämässä

Kuntoutusjaksolla aloin vihdoin ymmärtää, etten todellakaan enää koskaan kävele. Kaikki tuntui kuitenkin menevän hyvin, sillä laitos oli täysin esteetön ja päivät olivat täynnä ohjelmaa. Jakso oli mukava, enkä osannut kuvitellakaan mitä vammautuminen todella tarkoittaa ns. siviilissä.

Jakson päätyttyä pääsin kotiin ja äitini oli aluksi kotona kanssani ja auttoi minua. Yhtäkkiä todellisuus vamman aiheuttamista rajoituksista iski vasten kasvojani.

Masennuin ja halusin vain kuolla. Huomasin, että joudun aina miettimään, miten mihinkin pääsee, kuka minua voi auttaa. Kellosta piti katsoa koska pitää mennä katetroimaan ym. Tuntui, etten voisi enää koskaan elää normaalia elämää. Kiitos perheen ja hyvien ystävien, hain apua ja pikkuhiljaa mielialani parani.

Ystäväni auttoivat minua tekemään samoja juttuja kuin ennen vammautumista ja veivät minut esimerkiksi ajamaan mönkijällä ym.

Huomasin, että läheisten tuki on sanoinkuvaamattoman tärkeää, varsinkin alkuvaiheessa. Ilman heitä olisin jäänyt vain sängyn pohjalle makaamaan ja suremaan kaikkea menetettyä.

Koulun aloittaminen jännitti valtavasti

Ennen vammautumista olin hakenut opiskelemaan floristiksi. Sain tietää, että pääsen opiskelemaan sinne, mutta päätimme pitää palaverin ja miettiä opiskelun suorittamista.

Tajusin, että kukkakaupoissa olisi hankala työskennellä pyörätuolista käsin, koska tavaraa on yleensä lattiasta kattoon ja tilat ovat ahtaita. Päätin unohtaa unelma-ammattini. Ei mennyt pitkään, kun minua jo kyllästytti olla vain kotona.

Vammautumisesta oli kulunut noin vuosi ja löysin itseni selailemassa ammattikoulun sivuja. Sivuilla kerrottiin koulutuksesta nimeltä Ammattistartti. Ammattistartti oli tarkoitettu esim. henkilöille, jotka eivät tiedä mitä opiskella. Päätin hakea sinne ja pääsinkin opiskelemaan.

Minua pelotti hirvesti aloittaa koulu, koska tiesin olevani ainoa pyörätuolia käyttävä. Pelkäsin, että minua aletaan kiusata tai etten saisi yhtään kaveria.

Pelkäsin kuitenkin turhaan ja sain kavereitakin.

VALKKU-koulutus opetti elämään vamman kanssa ja nauttimaan liikunnasta

Syksyllä 2008 päätin, että haluan vaihtaa maisemaa.

Netistä löysin Pajulahden urheilupistolta VALKKU-koulutuksen, mikä kestäisi puoli vuotta, muttei johtaisi tutkintoon. VALKKU-koulutus on valmentava ja kuntouttava koulutus nuorille, joilla on jokin liikuntarajoite tai vamma.

Tajusin jo koulutuksen alkuvaiheessa, ettei liikunnasta tulisi minulle ammattia, mutta se puoli vuotta opetti minulle paljon.

Opin itsestäni monia asioita sekä opin elämään vammani kanssa ilman muiden apua. Pajulahdessa sain myös kokeilla monia liikuntalajeja, joita en osannut edes kuvitella kokeilevani.

Sain lasketella, luistella, hiihtää, pelata eri pallopelejä ym. Aivan mahtavaa! Laskettelusta tuli suosikkini.

Usko unelmiin koetuksella

Pajulahden jälkeen olin jonkin aikaa kotona, kunnes työvoimatoimiston Professista otettiin yhteyttä. Professi on ammatillisen suunnittelun asiantuntijapalveluyksikkö. Ammatinvalinnanpsykologi pyysi luokseen ja kävin hänen luonaan muutaman kerran.

Teimme erilaisia testejä liittyen ammatinvalintaan ja työelämään muutenkin. Professista hankittiin minulle työkokeilupaikan erityiskouluun, 1-luokan toiseksi avustajaksi. Tykkäsin työstä todella paljon ja lapset pitivät minusta.

Opettajat ja avustajat ottivat minut todella hyvin vastaan ja tuntui, että kuulun porukkaan. Autoin oppilaita kaikessa missä he tarvitsivat apua.

Alkuun tein 4h/pvä, mutta jaksoin hyvin ja työaikaa pidennettiin parilla tunnilla. Pidin työstä niin paljon, että aloimme miettiä ammatinvalinnanpsykologin kanssa olisikohan oppisopimuskoulutus mahdollinen.

Puhuin töissä opettajan ja toisen avustajan kanssa oppisopimuksesta ja he pitivät sitä hyvänä ideana. Olin todella innoissani ja menin rehtorin juttusille. Unelmani murskautui saman tien kun rehtori avasi suunsa. Hän ei uskonut työllistymismahdollisuuksiini ja oli sitä mieltä, että oppisopimus ei ole kohdallani hyvä vaihtoehto.

Oltiin taas siinä tilanteessa, että mitäs nyt sitten. Lukuvuoden päätyttyä ei ollut mitään suunnitelmia ja lähdin kesälomalle vähemmän innoissani. Ammatinvalinnanpsykologi oli kesän aikana kehittänyt minulle syksyksi toisen työkokeilupaikan, joka oli iltapäiväkerhossa. Se ei ollut niin kiva paikka enkä oikein tykännyt olla siellä, joten kokeilu kesti vain kuukauden.

Eläkepäätös vei elämänilon

Vakuutusyhtiö sai yhteenvedon työkokeiluistani ja he tekivät sen perusteella eläkepäätöksen. Ihmettelin päätöstä pitkään, enkä vieläkään sitä oikein ymmärrä.

Koulusta sain pelkästään positiivista palautetta, ainut miinus oli se, että talvisin minun oli hankala lähteä lasten kanssa ulos. Jaksoin työpäivät todella hyvin ja sen jälkeen vielä autokoulun ja kuntoutukset.

Päätös sai mielialani alas, ja tuntui, ettei kukaan usko kykyyni olla töissä tai opiskella. Vakuutusyhtiö päätti, etteivät he kustanna mitään opiskeluun liittyviä kustannuksia, kuten matkoja. Samalla mahdollisuus Professin palveluihin päättyi ja menetin tärkeän luottohenkilöni eli ammatinvalinnanpsykologin.

Tuntui pahalta olla 19-vuotias, joka ei saa tehdä töitä eikä opiskella.

Joudunko olemaan koko loppuelämäni kotona neljän seinän sisällä? Eläkkeen myötä alkoi arkirytmikin hajota ja valvoin yöt netissä sekä nukuin päivät. Kaikki kaverit olivat päivisin opiskelemassa tai töissä. 

Töihin sittenkin?

Olin kotona noin vuoden, kun minuun otettiin yhteyttä kaupungin kehitysvammaisten työkeskuksesta.

Ihmettelin alkuun, enhän minä ole kehitysvammainen. Kävin juttelemassa ohjaajan kanssa ja hän kertoi työtoiminta-vaihtoehdosta. Tämä tarkoitti sitä, että saisin mennä töihin? Mutta en saisi palkkaa, kuin 6,50e/pvä. No, eläkettähän saan ja sillä tulen toimeen, joten mikä ettei.

Työtoiminnasta minulle ehotettiin työtoimintapaikaksi Citymarkettia. Kävin siellä katsomassa paikkoja, mutta tiesin, etten halua sinne. Se ei vain ole minun juttuni ja aivovammasta johtuen en olisi jaksanut sitä kiirettä ja esimerkiksi kassajonojen tuomaa painetta. Oli minun onneni, ettei Citymarketin pääjehut ottaneet minua töihin.

Työyhteisöön kuuluminen tuntui hienolta

Taas meni muutama kuukausi kotona, kunnes puhelin soi.

Nyt ohjaaja ehdotti, että kävisimme katsomassa kaupungintalon infoa, jos vaikka sinne menisin. Kuulosti erittäin hyvältä! Paikka tuntui kivalta ja nainen, joka oli infossa, vaikutti mukavalta ja hauskalta.

Vihdoin löysin paikan mistä en keksinyt mitään huonoa sanottavaa.

Aloitin työt kaupungintalolla joulukuussa 2012. Alkuun jännitti, olin kuitenkin ollut kotona niin kauan.Jännitin sitä, miten muut työntekijät ottavat minut vastaan ja sitä, miten tulisin muistamaan niin paljon asioita.

Piti oppia missä päin taloa mitäkin on, ihmisten nimiä ja paljon, paljon muuta.

Tykkäsin työstä kaupungintalolla kovasti. Työ oli lähes samanlaista joka päivä, mutta asiakkaat ovat aina erilaisia ja tilanteet vaihtuvat monta kertaa päivässä. Tällaisesta työstä pidin, enkä kyllästynyt.

Olin kolmena päivänä viikossa töissä ja 4h kerrallaan. Jaksoin hyvin ja aikaa jäi kuntoutuksille ja muille menoille.

Mielialani kohosi ja päiviini tuli jälleen jonkinlainen rytmi. Oli hienoa tuntea kuuluvansa johonkin. Oli kivaa huomata, että muut työntekijät pitävät minua ns. normaalina.

Täyttä arkea ja toteutuvia unelmia

Kuntoutumisen polulla olen oppinut, että vammasta riippumatta voin elää lähes normaalia elämää ihan täysillä.

Tietysti monia juttuja täytyy miettiä ja suunnitella etukäteen tarkemmin mitä kävelevän, mutta elämästä voi silti nauttia.

Arjessa parasta on ihan perusarki. Käyn kuntouttavassa työtoiminnassa, lenkkeilemässä koirieni kanssa, teen ruokaa, käyn kaupassa, pesen pyykkiä, matkustelen.

On ihanaa tehdä asioita, mitä muutkin tekevät. Aikaa voi mennä kauemmin, mutta teen ne hommat kuitenkin. Matkustamisesta olen innostunut vasta vammautumisen jälkeen.

Unelmoin/haaveilen siitä, että saan jossain välissä lapsen. Se on suurin unelmani. Haaveilen myös siitä, että pääsen matkustamaan elämäni aikana paljon. Olen myös melko varma, että molemmat haaveistani toteutuvat.

Tiedän, että jo pelkästään raskausaika voi olla haasteellinen sekä vauva-aika, mutta saan varmasti paljon apua ja uskon, että kaikki tulee menemään kuitenkin ihan hyvin.

 

Haluatko jakaa oman tarinasi?

Kysy lisää

Form by ChronoForms - ChronoEngine.com