Jäin auton alle lapsena. Onnettomuutta seuraavana vuotena osallistuin kurssille, jossa oli mukana muita saman kokeneita. Oli hyvä huomata, etten ole yksin — meitä on monta erilaista omanlaisilla tarinoillamme. Sain jaksamista omaan matkaan ja kuntoutukseen.
Yhdellä tapaamisella oli myös eräs liikenneonnettomuuden kokenut vapaaehtois- ja vertaistukihenkilö. Hänestä otin esimerkkiä: omalla olemisella ja tekemisellä voi auttaa muita. Aloin miettiä, voisinko mäkin… Keskustelin terapeuttien, perheen ja TATUn työntekijöiden kanssa, olisiko mun mahdollista tehdä sellaista vapaaehtoistyötä. Kaikki sanoi, että oo vaan oma ittes ja hyvin se menee. Vapaaehtoistoimintaa voi haarukoida itselleen juuri sen verran kuin haluaa: mikä vaikuttaa hauskalta, mitä pystyy tekemään ja mitä on tarjolla. Pian tuli vastaan koulutuksia, jotka kiinnosti. Samalla sain hyvää ajankulua huippuseurassa ja hyvään tarkoitukseen.
Kouluttauduin vertaistukiryhmänohjaajaksi, ja oon ohjannut ryhmiä. Niissä näkee vertaisia aina silloin tällöin ja pääsee tekemään erilaisia asioita. Toivottavasti pystyn näissä ryhmissä antamaan muille nuorille hauskan hetken arjen ulkopuolella, tsemppiä ja uskoa tulevaan oman kokemukseni kautta. Aluksi jännitti, riittääkö voimavarani, mutta ei onneksi oo ollut liian vaikeaa tai kuormittavaa. Voimavarat riittää varsin hyvin, kun on mahdollista itsekin vaikuttaa, mitä ja miten paljon tehdään.
Kokemustoimijakoulutus oli sekin hauska. Muutaman muun vaparin kanssa kiinnostuttiin kokemustoimijuudesta ja kysyttiin TATUsta, voisiko sellainen koulutus tulla. Ja sitten se järkättiin! Kokemustoimijana pääsee myös jakamaan tietoutta oman kokemuksen kautta esim. opiskelijoille tai ammattilaisille, joita tää ei henkilökohtaisesti kosketa. Toivottavasti saavat uusia näkökulmia ja osaavat toimia jatkossa paremmin muiden kanssa.
Mietin etukäteen, jaksanko. Kokemustoimijakoulutus ei kuitenkaan ollut liian rankka. Se pidettiin pienissä paloissa. Olin niin innostunut, että halusin tehdä vähän ekstraa ja tein esim. pienen videon esitykseni kylkeen. Kurssin lopetuspuheenvuoron pidin Myllypuron ammattikorkeakoulussa 5. vuoden fysioterapiaopiskelijoille. Jännitti ihan hirveästi… en nukkunut edellisenä yönä. TATUn työntekijä tuli mukaan tueksi ja kannusti. Kaikki opiskelijat oli ihan hiljaa, keskittyneinä, kun esiinnyin ja kerroin tarinani. Kun tuli kysymysten vuoro, oli kiva, kun työntekijä auttoi vastaamaan kysymyksiin laajemminkin. Sen jälkeen oon käynyt apuvälinemessuilla, ja messukävijät sai kysellä kokemuksistani. Kävin myös kaverini kanssa pitämässä kokemuspuheenvuoron Helsingin yliopistossa sukupuolentutkimuksen kurssilla.
Parasta vaparina olemisessa on ollut yhteinen hauskuus ja vapaaehtoiskollegat. Ja sellainen ihmisläheinen vapaaehtoistyö, jossa omilla kokemuksellaan ja olemalla oma itsensä voi tuoda uusia näkökulmia ja toivoa hankalassa elämäntilanteessa oleville. Saan itsekin kanssakulkijuutta, jaksamista ja voimavaroja. Oon päässyt käymään eri puolilla Suomea. Matkailu onkin mulle tärkeää, ja on ollut hauska päästä näkemään erilaisia paikkoja. Ja siis seura vaan on parasta. Vapaaehtoistoiminnasta saa sisältöä arkeen ja vapaa-aikaan, osallisuus ja yhteenkuuluvuuden tunne kasvaa, ja onhan tää merkityksellistä kaikille mukana oleville. Oon ollut vapari jo aika pitkään ja siihen mahtuu monenlaista.
Jos haluaa hauskaa ja kehittävää tekemistä hyvässä seurassa ja kivoissa paikoissa (välillä etänäkin), kannustan ehdottomasti hyppäämään mukaan vapaaehtoistoimintaan! Voi mennä omien voimavarojen mukaan, ei todella tarvii pinnistellä. Vapaaehtoistoiminnasta saa paljon — paljon enemmän kuin mitä antaa: oon henkilökohtaisesti saanut kokemuksia, jotka on sanoinkuvaamattoman hienoja!
-Anni